Alkukesällä eläinten poikasia on kaikkialla: metsissä, rannoilla, pelloilla – ja keskellä kaupunkiakin. Esimerkiksi rusakonpoikasia voi piileskellä jopa talojen pihoilla. Yksinäiseltä näyttävä pikkujänis herättää välillä ihmisten auttamishalun, ja luonnontieteellisestä museosta kysytään joka vuosi neuvoja ”hylättyjen” jänistenpoikasten hoitoon.
Todellisuudessa yksin olevat jäniksenpoikaset ovat vain harvoin orpoja. Metsäjänis- ja rusakkoemo eivät kaiva pesää vaan piilottavat poikaset maastoon eri paikkoihin. Emo käy öisin vain kerran tai pari imettämässä poikasia muutaman minuutin ajan, muun ajan poikaset piileskelevät hiljaa paikoillaan. Jänikset kasvavat ihan silmissä, ja jo parin viikon päästä poikaset ovat jo valmiit aloittamaan itsenäisen elämän.
Yksin kyhjöttävään jäniksenpoikaseen ei siis pidä mennä koskemaan eikä sitä saa ottaa hoiviinsa. Emo on poikasen paras hoitaja, ihmisen hoidossa poikaset usein kuolevat. Jos pikkujänö makaa vaarallisessa paikassa vaikkapa keskellä tietä, sen voi varovasti nostaa muutaman metrin sivuun, mieluiten lähimmän pensaan alle tai tiheän kasvillisuuden suojiin. Silloin on parasta kahmaista ensin käteensä esimerkiksi iso ruohotukko, jotta poikaseen ei jää ihmisen hajua.
teksti ja kuva: Mari Wikholm
