Mari Wikholm

Kevät on uuden elämän syntymisen aikaa. Linnut munivat pesiinsä ja hautovat jälkeläisiään, emon koosta riippuen pari viikkoa tai kuukaudenkin päivät. Muniminen ja hautominen on kovaa työtä, ja sen jälkeen monella lajilla hippiäisestä hiirihaukkaan edessä on vielä rasittava poikasten ruokkimisen vaihe.

Mutta munasta kaikki alkaa. Linnunmunien kalkkikuori on emon sisällä alun perin valkoinen mutta monen munan pintaan ilmaantuu juuri ennen munimista erilaisia väripigmenttejä. Suomessa yleisiä linnunmunan pohjavärejä ovat valkoisen lisäksi erisävyiset ruskeat, vihreät ja sinertävät. Usein munan pinnalle muodostuu vielä tummia läiskiä, viiruja tai pilkkuja. Kirjavat, suojaväriset munat erottuvat hankalammin avoimesta pesästä kuin yksiväriset. Kolopesijöillä on usein yksiväriset, vaaleat munat, sillä puunkolo tai linnunpönttö suojaa ahnaitten petojen katseilta.

Kun kuoriutumisen aika tulee, pikkuisen poikasen on suoriuduttava urakasta itse, sillä emo ei yleensä auta. Lähes kaikilla linnunpoikasilla on nokkansa päällä pieni, terävä piikki, jota sanotaan munahampaaksi. Piikillä poikanen hakkaa munankuorta rikki, kunnes kuuluu rasahdus ja kuori repeää. Operaatio kestää usein tuntikausia, kunnes lopulta pesässä kyhjöttää märkä, vastakuoriutunut poikanen.

Lenkkipolun varrella juuri näihin aikoihin, huhti-toukokuun vaihteessa saattaa tarkkasilmäinen huomata hempeän punaviolettina kukkivan pensaan. Jos suoraan varresta puhkeavia kukkia nuuhkii, haistaa viehättävän, makean tuoksun. Tuoksu ja väri houkuttelevat hyönteisiä pölyttämään kukkia, ja myöhemmin pensaaseen kehittyy punaisia marjoja.

Lehtonäsiähän se siinä!

Pölyttäjähyönteisiä näsiän kukat vetävät puoleensa kuin magneetit. Kirkkaanpunaiset marjat puolestaan maistuvat linnuille, jotka samalla levittävät näsiän siemeniä kauas emokasvista. Ihmisen on kuitenkin parempi ihailla näsiää koskematta kasviin, sillä meille riidenmarja on tappavan myrkyllinen. Metsereiini-myrkystä on kasvi saanut tieteellisen nimensäkin, Daphne mezereum, ja erityisen paljon myrkkyä on näsiän marjoissa. Jo noin kymmenen marjan nauttiminen saattaa olla aikuiselle kohtalokasta, lapsista puhumattakaan.

Toissapäiväinen rankkasade piiskasi pienimpiä armotta. Maassa räpisteli harmaa perhonen, joka ei kastuneilla siivillään näyttänyt pääsevän lentoon. Poimin sen varovaisesti sormellani nurmikolta, jolloin se välittömästi iski siipensä suppuun ja alkoi vimmatusti teeskennellä katkennutta oksanpäätä. Härkäpäähän se siinä!

Härkäpään suojaväri harmaine siipineen ja kellertävine laikkuineen on erehdyttävän hyvä. Sitä voi olla hankala havaita, vaikka laji on yleinen aina Oulun korkeudelle asti. Perhoselle maistuvat monenlaiset lehtipuiden lehdet, joita tähän aikaan vuodesta löytyy luonnosta yllin kyllin. Harva peto kiinnittää huomiota katkenneisiin oksiin, joten suojaväri toimii hienosti.

Nostin märän härkäpään omenapuun lehdelle kuvaamista varten ja siitä kuistin seinälle myrskyltä suojaan. Seuraavana aamuna härkäpää oli kadonnut, toivottavasti lentänyt omille teilleen.

teksti ja kuva: Mari Wikholm