Kuopionluonnontieteellinenmuseo.fi
Kuopion luonnontieteellisen museo logo
Syksyn ruska saattelee linnut kohti talvehtimisalueitaan. Toisinaan joukkoon mahtuu harvinaisuuksia, mutta joskus myös lintumaailman kummallisuuksia. Tämä kuvan valkoposkihanhi oli todellakin löytänyt oman tyylinsä, jonka ”siivittämänä” matka jatkui kohti tulevia haasteita.
Luonnossa liikkuessa vastaan tulee myös lintumaailman määrityspähkinöitä, kuten seuraavassa kuvassa. Laji toistaiseksi tuntematon…
Teksti ja kuvat: Marko Kelo
Sadepäivän voi käyttää huonomminkin kuin etsiskelemällä pienikokoista, hentoa ja harvinaista kasvia järven rantalietteiltä. Erittäin uhanalaisen lietetattaren tyypillisiä kasvupaikkoja ovat tulvaiset järvien, jokien ja jokisuistojen liejurannat. Lajin laajimmat ja runsaimmat esiintymät löytyvät Perämeren rannikon jokisuistoista Suomesta ja Ruotsista.
Suomen sisämaan esiintymillä menee heikosti. Monin paikoin lietetattarelle sopivat kasvupaikat kuten aiemmin avoimet ja laidunnetut rannat ovat kasvaneet umpeen vesien säännöstelyn ja rantalaidunnuksen loppumisen seurauksena. Etenkin järviruoko on vallannut alaa eikä lietetatar heikkona kilpailijana pärjää sulkeutuneessa ja korkeassa kasvillisuudessa.
Kasvin voi löytää matalasta vedestä tai märältä, usein avoimelta ja tulvavaikutteiselta rannalta liejunsekaiselta savi-, hieta- tai hiekkapohjalta. Lietetatarkannan koko vaihtelee vuosittain suuresti.
Viime viikolla tarkastettiin Pohjois- ja Etelä-Savon rajamailla seitsemän vanhaa kasvupaikkaa, joilla lajin tiedetään kasvaneen 1970-luvun jälkeen. Kasvi löytyi yhteensä neljältä paikalta. Esiintymät olivat niukkoja ja pienialaisia ja yksilömäärät vaihtelivat 5-50 välillä. Vuonna 2011 kahdelta paikalta tavattiin jopa satoja yksilöitä.
Esiintymien säilyminen pitkälle tulevaisuuteen edellyttänee laidunnuksen jatkamista tai rantojen säilymistä avoimina muilla keinoin sekä luontaista tulvadynamiikkaa. Tulevaisuus ei siten näytä kovin valoisalta lietetattaren sisämaan esiintymien kannalta.
Teksti ja kuvat Outi Vainio
Etelänpuoleiset tuulet elo-syyskuun vaihteessa toivat mukanaan Suomen ilmatilaan kymmeniä tai jopa satoja yksilöitä punajalkahaukkoja. Kyse on pääosin nuorista yksilöistä (kuvassa), jotka onnistuneen pesinnän jälkeen levittäytyvät laajemmalle alueelle osin ravinnon perässä. Lajin pesimäalueet sijaitsevat Itä-Euroopassa sekä Länsi- ja Keski-Aasian puolella.
Pohjois-Savossa harrastajat ovat käyttäneet aikaa, ei niinkään vaivaa, tämän upean jalohaukan etsimiseen, mutta toistaiseksi havainnot ovat kyseistä yksilöä lukuunottamatta tiukassa.
Teksti: Marko Kelo
Kuva: Eetu Kelo
Elo-syyskuussa kukkiva syyssyreeni eli syrikkä on maailman parhaita perhoskukkia. Kukkien huumaava tuoksu houkuttelee etenkin loppukesän komeita täpläperhosia: amiraaleja, ohdake-, neito- ja nokkosperhosia. Myös sitruunaperhoset ja monet yöperhoset, kuten gammayökkönen, vierailevat ahkerasti syrikän kukilla. Samat amiraali- ja ohdakeperhosyksilöt viihtyvät kukilla pari kolme viikkoa kestävän kukinta-ajan ennen pitkää vaellustaan Välimeren maihin.
Eteläisintä rannikkoseutua lukuun ottamatta syyssyreeni ei kestä ankarimpia Suomen talvia, vaan se on siirrettävä talvehtimaan esimerkiksi maakellariin tai vastaavaan viileään tilaan.
Kuvasta löytyvän koivuhiilikoin (Anacampsis blattariella) tapaa usein päivisin heinä-syyskuussa koivujen rungoilta lepäilemästä. Levätä täytyy, että jaksaa yöllä lennellä.
Aikuisen perhosen siipiväli on n. 12-20mm, eli ”pikkuperhoseksi” jo kohtalaisen kokoinen.
Lajin toukka käärii koivun lehden rullalle ja koteloituu sen sisään. Rullattuja lehtiä löytää kesä-heinäkuussa. Koivuhiilikoin lisäksi hyönteismaailmastamme löytyy monia muitakin kääröntekijöitä, ehkäpä niistä lisää tulevissa luontohavainnoissa…
Aistit avoinna kohti uusia luontoelämyksiä!
Teksti ja kuva: Marko Kelo
Mikäli ensi yö on selkeä, voi pimeällä elokuisella taivaalla nähdä poikkeuksellisen runsaasti tähdenlentoja. On perseidien aika. Valtaosa tähdenlennoista osuu juuri tälle viikolle, mutta harvakseltaan niitä voi näkyä vielä noin kymmenen päivän ajan. Siispä katse taivaalle! Tähdenlentoparven sijainti on W-kirjaimen muotoisen Kassiopeian ja Perseuksen tähtikuvioiden välissä.
Avaruudessa lentävät kappaleet osuvat joskus Maapalloon valtavalla nopeudella. Pieni kivensirukin aiheuttaa ilmakehän kaasuihin törmätessään niin suuren kitkan, että kaasut leimahtavat liekkeihin. Pieni kivenkappale tuhoutuu palamisreaktiossa jo korkealla ilmakehässä, vain suurimmat meteorit päätyvät maanpintaan asti.
Satunnaisia tähdenlentoja voi nähdä jokaisena kirkkaana yönä. Tyypillinen, korkeintaan muutaman millin kokoisen sirun aiheuttama tähdenlento on hyvin nopea valoilmiö ja kestää vain sekunnin kymmenysosia. Jos kappaleen halkaisija on useita senttimetrejä, on tähdenlentokin huomattavasti kirkkaampi ja kestää kauemmin.
Välillä tähdenlentoja voi nähdä erityisen runsaasti. Tällaisia ryhmittymiä kutsutaan meteoriparviksi, ja ne näyttävät tulevan samasta pisteestä. Meteoriparvet synnyttävä pöly on peräisin aurinkokunnassa vierailleen komeetan murusista. Tunnetuimpia meteoriittiparvia ovat perseidien lisäksi epäsäännöllisesti marraskuussa näkyvät leonidit.