Blogi

• Kahlaajien syysmuutto vauhdissa 19 heinäkuun, 2019

  

  Monet kahlaajat, mm. kuovit ja viklot, aloittavat syysmuuttonsa jo ennen juhannusta. Kiireisin kesävieras on mustaviklo. Se saapuu pohjoisille pesimäseuduilleen vasta toukokuun alkupuoliskolla, mutta ensimmäiset naaraat lähtevät syysmuutolle jo touko-kesäkuun vaihteessa, heti muninnan jälkeen. Mustaviklonaaraat jättävät munien hautomisen ja poikasista huolehtimisen ilmeisesti kokonaan koiraiden tehtäväksi.

  Arktisella tundralla pesivien sirrien syysmuutto käynnistyy toden teolla heinäkuussa, kun aikuiset pesineet yksilöt kerääntyvät parviksi ja jättävät sopivilla itä- ja koillistuulilla pesimäseutunsa. Heinä-elokuu on aikuisten sirrien päämuuttoaikaa. Elokuun puolivälistä lokakuuhun muuttoparvissa pääroolissa on nuoriso eli menneen kesän poikastuotto. Kahlaajien muutto on usein näkyvimmillään naistenviikon aikaan heinäkuun lopussa. Parhaiten niitä näkee merten hiekkarannoilla, sisämaassa ranta- ym. lietteillä. Suurimmat levähtäjämäärät havaitaan lähes poikkeuksetta ns. pudotuskeleillä eli lounais- ja länsituulilla rankkasateiden yhteydessä.

  

  Teksti ja kuvat: Pertti Renvall

• Retki: Kolin kansallismaisema 8 maaliskuun, 2019

  Kukapa ei tunnistaisi Suomen kuuluisinta kansallismaisemaa. Ukko-Kolin huipulta avautuva näkymä alas Pieliselle on innoittanut lukuisia taiteilijoita ja luonnonystäviä Juhani Ahosta Eero Järnefeltiin, Jean Sibeliukseen ja I.K. Inhaan. Kolille avattiin Suomen ensimmäinen merkitty luontopolku jo vuonna 1896, ja Koli on ollut jo kauan rakastettu matkailukohde. Matkailijoiden suosiosta huolimatta – tai osittain sen takia – alueelle perustettiin kansallispuisto vasta vuonna 1991.

  Nykyään Koli on yksi Suomen suosituimmista kansallispuistoista. Viime vuonna jo yli 203 000 vierailijaa on käynyt ihastelemassa vaaramaisemia. Kauniina talvisena päivänä suosio ei ihmetytä.  Polut parhaille maisemapaikoille pysyvät auki kävelijöiden virran ansiosta. Varrelliset, nastapohjaiset talvikengät olivat kuitenkin täysin paikallaan, sillä edellisen päivän pyry oli kasannut jäisen polun päälle lumikerroksen.

  Jylhät maisemat ovat olleet vielä monikertaisesti upeammat syntyessään mannerlaattojen törmäyksen seurauksena. Ikävä kyllä muinaista Karelidien vuorijonoa ei ollut ihailemassa vielä kukaan, sillä niihin aikoihin, lähes kaksi miljardia vuotta sitten, maapallon ainoat elävät olennot olivat yksisoluisia mikrobeja. Ajan myötä vuoristo on kulunut pehmeäpiirteisiksi vaaroiksi.

  Kesäaikana Kolin monimuotoinen luonto näyttäytyy koko rikkaudessaan. Kolilta on havaittu peräti 4078 lajia, enemmän kuin mistään muusta suomalaisesta kansallispuistosta! Suuri lajimäärä on monipuolisten elinympäristöjen ansiota – Kolilla on vanhoja metsiä, järviä, pienvesiä ja perinnemaisemia – mutta havaittujen lajien määrään vaikuttaa merkittävästi myös tutkimusten ja lajistoselvitysten runsaus. Lukuisten kartoitusten lisäksi lajimäärää kasvattaa vuonna 2018 Kolilla järjestetty Bioblitz-tapahtuma, jossa lajiryhmien asiantuntijat etsivät ja kirjaavat 24 tunnissa mahdollisimman monta lajia tietyltä alueelta. Bioblitzin aikana löydettiin Kolilta jopa 1113 lajia, joista 370 oli kansallispuiston alueelle uusia. Monet lajiryhmät ovat edelleen huonosti tunnettuja, joten todennäköisesti Kolinkin lajimäärä kasvaa entisestään.

  

   

  

   

  

   

  

   

  

   

• Karhu nähty Puijolla! 14 helmikuun, 2019

  Ensi maanantaista lähtien Puijon tornin vieraat voivat kehua retostella nähneensä Puijolla ihan oikean karhun. Eikä siinä vielä kaikki: samalla silmäyksellä voi bongata myös hirven ja susia! No, jos tarkkoja ollaan, niin juuri nämä suuret eläimet eivät juokse yllättäen metsäpolulla vastaan vaan pysyivät kiltisti ja turvallisesti paikoillaan Puijon tornin aulassa. Tarkkasilmäisimmät muistihirviöt saattavat jopa muistaa katselleensa samoja kuonoja Kuopion museossa.

  

  Kuinka museon eläimet sitten päätyivät tornin vieraiden iloksi? Tammikuussa saimme ilahduttavan yhteydenoton Puijon kehittämisyhdistykseltä. Yhdistys pitää tällä hetkellä tornia ja sen kahvilaa avoinna, ja toivoivat palveluihin jotain luontoon liittyvää sisältöä. Me pohdimme hetken ja päädyimme ehdottamaan kahta erityyppistä näyttelyä. Tornin ala-aulaan voisi tuoda muutaman harvinaisen ja mahtavan Puijon eläinvieraan, ja kahvilan seinille sopisi luontokuvanäyttely.

  

  Hirvi, karhu ja susi ovat tosiaan suuria vierailevia tähtiä Puijolla. Hirviä rymistelee selänteellä joka vuosi, joskus ikävinkin seurauksin, Puijo kun on vilkasliikenteisten teiden ympäröimä. Karhun vierailusta on nyt kulunut reilut puolitoista vuotta. Kontio piileskeli Puijolla useita päiviä, ja viimeisimmän näköhavainnon perusteella se luultavasti lähti uimaan pois Puijonsarven rannasta. Karhu onnistui pitämään hermonsa kurissa stressaavassa tilanteessa eikä mennyt paniikkiin – toisin kuin Päivärannan Citymarketin pihalle jouluaattona 2016 eksynyt nuori susi. Hätääntynyt hukka pakeni Puijon länsirinnettä pitkin etelään ja yritti vimmatusti päästä pois ihmisten ilmoilta. Lopulta se löysi tien Kallaveden jäälle ja laukkoi väljempiin metsiin.

  Harvinaisten eläinvieraiden lisäksi halusimme tarjota mahdollisuuden ihailla Puijon luontoa ja tornista avautuvia maisemia silloinkin kun torni on pilvien tai sumun ympäröimä. Yhteistyökumppaneiksi valittiin Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistyksen luontokuvaajat (Tero Pelkonen, Ilkka Markkanen, Juha Poutanen, Ville Miettinen ja Jorma Ikonen) sekä Puijon maisemia ahkerasti ikuistanut valokuvaaja Atacan Ergin.

  Näyttelyt saatiin toteutettua hyvän yhteistyön ansiosta sujuvasti lyhyestä varoitusajasta huolimatta, täsmälleen aikataulussa pysyen. Ensi maanantaina 18.2.2019 yleisö pääsee ihailemaan Suuria Puijon vieraita ja Näkymiä Puijon luonnosta.

  

• Amos Rexin viidakossa 3 tammikuun, 2019

  Pakkohan sinne oli mennä. Nimittäin Amos Rexiin, ihailemaan vuoden museoilmiötä. Vähän ennen joulua jono oli vielä maltillinen, mutta joutuipa sisäänpääsyä silti hetken aikaa odottelemaan. Välipäivinä yleisö heräsi huomaamaan, että uuden museon avajaisnäyttelyn päättyy ihan pian, ja niinpä päästiin uutisoimaan ennätyspitkistä, jopa kolmen tunnin mittaisista jonoista! Mutta kyllä se museoammattilaisen sydäntä lämmittää, kun museokäyntiä jonotetaan kuin ilmaisia ämpäreitä.

  Sisälle Amos Rexiin otetaan turvallisuussyistä korkeintaan 400 kävijää kerrallaan, joten itse näyttelytilassa ei ollut hillitöntä ruuhkaa. teamLabin, japanilaisen monialaisen taiteilijaryhmän näyttely Massless koostuu viidestä videoinstallaatiosta. Yksinkertaisin teoksista oli aulassa esillä ollut Enso. Japaniksi ”enso” merkitsee totuutta tai valaistumista, ja sen pyöreä kirjoitusmerkki vedetään yhdellä siveltimenvedolla. Seuraavan huoneen Black waves -videoteos tuntui hypnoottiselta, siihen olisi voinut upota pitemmäksikin aikaa.

  Mutta varsinainen riemu alkoi vasta kolmannesta teoksesta. Graffiti Nature: Lost, Immersed and Reborn oli näyttelyn interaktiivisin teos, joka houkutteli kaikenikäiset kokeilemaan ja leikkimään teoksessa. Seinille, lattiaan ja kattoon projisoitiin kukkien, perhosten, sammakoiden, liskojen ja alligaattoreiden muodostama ”ekosysteemi”, jonka hahmot reagoivat kävijöiden liikkeisiin. Konttausikäisetkin ymmärsivät pian, että hahmon läpsäyttäminen sai aikaan värimyrskyn. Paikoilleen seisahtuminen aloitti kierron alusta, kun kirjavat kukat versoivat käden tai jalan alta. Viidakko muistutti huvipuiston peilisalilabyrinttiä: sinne oli helppo eksyä, mutta tunnelma ei ollut ahdistava. Hauskinta oli, että yleisö sai värittää itse lisää kukkia ja eläimiä, jotka hetken päästä ilmestyivät projisointiin.

  

  

  

  Suurin teos oli mahtava Vortex of Light Particles, joka mielestäni kuvastaa veden virtausta alhaalta ylös suureen pyörteeseen. Salin lattioille oli levitelty patjoja installaatioon uppoutumista varten, ja ne olivatkin ahkerassa käytössä. Odottelin Vortex-salissa parikymmentä minuuttia pääsyä näyttelyn viimeiseen tilaan, jonne otettiin vain parikymmentä ihmistä kerrallaan, mutta jonottaminen ei ollut lainkaan ikävää. Hienoa oli myös se, että Amos Rexin henkilökunta kävi tämän tästä kertomassa, kuinka pitkä jonotusaika oli vielä edessä.

  

  Näyttelyn kohokohta ainakin itselleni oli viimeisin videoteos, pitkältä nimeltään Crows are Chased and the Chasing Crows are Destined to be Chased as well, Transcending Space. Etenkin epilepsiaan tai migreeniin taipuvaisia katsojia varoitettiin välkkyvistä valoista ja kovista äänistä. Ja varoitus oli aivan paikallaan, sillä varisten lento avaruudessa oli kirjaimellisesti päätähuimaava elämys.

  Enpä ole tällaista museonäyttelyä ennen nähnyt. Ei ihme, että Amos Rex on onnistunut houkuttelemaan museoon ennätysmäisen yleisön. Joukossa on varmasti sellaisiakin, jotka eivät muuten museoissa juuri viihdy – mutta ehkäpä tämän jälkeen joku heistä saa kipinän vierailla museossa uudestaan.

• Kansainvälisillä vesillä 3 joulukuun, 2018

  Museoalan kansainvälinen yhteistyö

  ICOM – International Council of Museums eli Kansainvälinen museoneuvosto on voittoa tavoittelematon organisaatio, jonka tavoitteena on tukea kulttuuriperinnön säilymistä sekä kehittää museotoimintaa jakamalla jäsenilleen uusinta tietoa ja museoalan parhaita käytäntöjä. Tällä hetkellä ICOM:in toiminnassa on mukana 141 maata ja noin 35 000 museoammattilaista.

  ICOM jakaantuu kansainvälisiin ja kansallisiin komiteoihin. Kansainvälisiä komiteoita on 28, ja niiden aihepiirit vaihtelevat egyptologiasta museoturvallisuuteen, kansainväliseen näyttelyvaihtoon ja viestintään. Useimmilla mailla on lisäksi oma kansallinen komiteansa, kuten Suomessa ICOM Finland. Kansallisten komiteoiden tarkoituksena on tukea jäsentensä kansainvälistä yhteistyötä ja huolehtia museoeettisten sääntöjen ylläpitämisestä. ICOM Finland tukee jäsentensä osallistumista kansainvälisiin tapaamisiin, ja minäkin sain komitealta 500 €:n apurahan vuoden 2018 konferenssiin osallistumista varten.

  Tietoa tuutin täydeltä

  Osallistuin kansainvälisen ICEE – International Committee for Exhibition Exchange –komitean konferenssiin, joka pidettiin Madridissa ja Barcelonassa 11.-18.11.2018. Konferenssissa oli yhteensä 163 osallistujaa yhteensä 38 eri maasta. Kaukaisimmat osallistujat olivat tulleet paikalle Australiasta, Taiwanista ja Perusta asti. Virallinen kieli oli englanti mutta osallistujien joukossa oli myös paljon espanjankielisiä edustajia. Konferenssin ohjelmassa oli yhteensä 34 esitelmää, 14 lyhyttä puheenvuoroa ja 18 kansainvälisen kiertonäyttelyn esittelyä.

  

  Esitysten ja puheenvuorojen lomassa tutustuimme Madridissa CaixaForumin, Museo Nacional del Pradon ja Museo Nacional Centro de Arte Reina Sofian näyttelyihin. Barcelonassa vierailukohteita olivat Museu Nacional d’Art de Catalunya, Caixa Forumin uusi Velásquez-näyttely ja tiedekeskus CosmoCaixa. Lisäksi kävin omatoimisesti sekä Madridin että Barcelonan luonnontieteellisissä museoissa.

  Olennainen osa kansainvälistä konferenssia on tietenkin verkostoituminen kollegoiden kanssa. Kävin lukemattomia keskusteluja kaikilla mahdollisilla tauoilla ja pyrin tapaamaan niin monta uutta yhteistyökumppania kuin suinkin. Kerroin Kuopion museon remontista ja uusien tilojen avaamisesta muutaman vuoden kuluttua, ja sain sitä mitä etsinkin: useita hyviä ehdotuksia vaihtuviksi näyttelyiksi.

  

  Yhteisöllisyydestä yhteisymmärrykseen

  Museoiden toimintakenttä on muuttumassa, totesi jo avauspuheenvuorossaan ICOM:in puheenjohtaja Suay Aksoy. Yhtenäisyyteen tähtäävä ilmapiiri on hajaantumassa ja maailmalta kantautuu huolestuttavia uutisia tiukan kansallisaatteen uudesta noususta. Ympäristöongelmat ja etenkin ilmastonmuutos asettavat uusia haasteita kaikelle ihmistoiminnalle. Museoiden on vastattava tähän muutokseen ja työskenneltävä ihmisten välisen ymmärryksen, rauhan ja kestävän kehityksen edistämiseen. Olennaisen tärkeää on kahdensuuntainen vuorovaikutus yleisön kanssa: ilman keskustelua ei synny aitoa ymmärrystä.

  Yhteisöllisyyden ja vuorovaikutuksen puolesta puhuivat myös monet muut esiintyjät. Esimerkiksi Australian kansallismuseo oli toteuttanut yhteistyössä maan alkuperäisasukkaiden kanssa kunnianhimoisen Songlines-kiertonäyttelyn, jossa muinainen taru ja siihen liittyvä kuvataide ja musiikki esitetään digitaalisen multimediatekniikan keinoin. Iranissa Malekin kansalliskirjasto ja –museo olivat puolestaan tehneet yhteistyötä paikallisen sosiaalitoimen kanssa. Kohderyhmänä olivat Afganistanista paenneet lapsityöläiset ja työvälineenä taidenäyttelyn toteuttaminen yhdessä heidän kanssaan. Pitkän prosessin tuloksena moni lapsista uskalsi kertoa elämäntarinansa. Näyttely teki vaikutuksen jopa päättäjiin, jotka järjestivät lapset kouluun.

  Nykyään museoilta ei odoteta yhtä paljon neutraalisuutta kuin aikaisemmin. ”Historia ei ole neutraalia, se on täynnä konflikteja, eikä konfliktien aika suinkaan ole ohi”, sanoi Reina Sofia –museon johtaja João Fernandes. Reina Sofian kuuluisin teos, Pablo Picasson Guernica, on vahva kannanotto rauhan puolesta, ja museossa se halutaan esittää laajemmassa kontekstissa muiden aikalaisteosten keskellä.

  Robert ”Mac” West kiteytti puheenvuorossaan nykyaikaisen museon haasteet viiteen sanaan: ajankohtaisuus, haastavuus, vuorovaikutus, kantaaottavuus ja yhteistyöhakuisuus. Museoiden on uskallettava esittää rohkeasti ristiriitaisia aiheita, jotka herättävät keskustelua ja vastaväitteitäkin. Ennakkoluulottomat yhteistyökuviot voivat antaa yleisölle uusia näkökulmia ajankohtaisiin ilmiöihin. Silti yhteistyökumppaneiden valinnan on perustuttava museon vaalimiin arvoihin. Esimerkiksi Lontoossa Science Museumin toimintaa tukenut öljy-yhtiö yritti vaikuttaa museon ilmastonmuutosta esittelevän näyttelyn sisältöön. Syntyneen kohun vuoksi sponsorisopimus purettiin.

  Kestävän kehityksen näyttelyt?

  Ansiokkaat esitykset ja kiinnostavat keskustelut herättivät monia ajatuksia. Aloin pohtia museonäyttelyitä kestävän kehityksen näkökulmasta. ICOM on tehnyt sitoumuksen kestävän kehityksen edistämisestä, mutta miten tämä näkyy käytännössä ja ruohonjuuritasolla? Kansainvälisiin konferensseihin on ainakin Euroopan ulkopuolella lähes pakko lentää, jos niihin haluaa osallistua. Etäosallistuminen nykytekniikalla ei vielä korvaa aitoa läsnäoloa ja ihmisten kohtaamista.

  Näyttelyt ovat museoiden näkyvin ja vaikuttavin tuote. Tulisiko näyttelyille laskea ekologinen jalanjälki, johon luettaisiin mukaan sekä suunnitteluvaiheen että toteutuksen vaikutukset? Entä miten ympäristövaikutusta voisi pienentää? Kiertonäyttely sinällään on hyvä ajatus: on parempi rakentaa yhteistyössä yksi laadukas ja hyvin toimiva näyttely, joka kiertää vaikkapa 20 eri kohteessa kuin rakentaa vastaava 20 kertaa erikseen. Ja jos kykenemme paikallisesti esittämään maailmanluokan näyttelyitä, ei kotikaupunkiemme asukkaiden tarvitse matkustaa ulkomaille nähdäkseen kunnollisia museoita.

  teksti ja kuvat: Mari Wikholm

• Ympäristökasvattajat vauhdissa 8 marraskuun, 2018

  Lokakuun viimeisenä lauantaina suunnattiin Löytöretkelle lähiluontoon. Lapinlahdelle Arkkitehtuuri- ja ympäristökulttuurikoulu Lastuun kokoontui 25 ympäristökasvattajaa jakamaan kokemuksia ja keräämään toimintavinkkejä omaan työhönsä. Porukassa oli niin opettajia, varhaiskasvattajia kuin vapaaehtoisiakin – onhan Muikku-verkko eli Pohjois-Savon ympäristökasvatusverkosto avoin kaikille ympäristökasvatuksesta kiinnostuneille.

  Aamu aloitettiin Minimessuilla. Osallistujat kiertelivät standeilla ja mutustelivat herkullista pientä aamupalaa. Tarjolla oli muun muassa Pihareppuun tutustumista, museon kosketeltavien lintujen silittämistä, JärviWikin kokeilua ja paikallisen hunajayrittäjän tarjoamia maistiaisia. Toki esillä oli tietoa ympäristökasvatusverkostonkin toiminnasta.

  Sää suosi, joten ulkona pidettäviin työpajoihin oli mukava lähteä. Puolet porukasta seikkaili Lasten maapalloretkellä Lastun Jaana Hiltusen opastuksella. Loput perehtyivät kestävän elämäntavan opetteluun leikin avulla. Pajaohjaaja Leena Nukari oli matkustanut opettamaan meitä Helsingistä asti! Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskus osallistui näin alueellisen päivämme järjestämiseen.

  

  Aamupäivän pajojen jälkeen siirryttiin Väisälänmäen keittokodalle syömään. Koko päivän ulkotapahtumassa ruokahuollolla on ratkaiseva merkitys onnistumisen kannalta, etenkin kun syödään ulkona avotulen äärellä. Piia Ratava hoiti haastavan tehtävän varmoin ottein, ja makuhermojamme helli lounas nimeltä ”Ympäristöystävällinen matka palmurannalle” – ihanan pehmeä kookos-punajuurikeitto. Ruoka- ja välipalatauot kruunasi tietysti kunnon nokipannukahvi.

  Iltapäivällä pajavaihtoehtoja oli kolme. Lastun Mervi Eskelinen johdatti ympäristökasvattajat kulttuurimaiseman äärelle. Museon työpajassa syvennyttiin lähiluonnon monimuotoisuuden tutkimiseen. Lajijahdissa huomasi, että hitaasti kulkeminen ja tarkka katsominen paljasti jalkojen juuresta avautuvan rikkaan minimaailman. Kolmas ryhmä keskittyi Leena Nukarin johdolla kuuntelemaan ympäristön ääniä ja luomaan niistä oman äänimaisemansa.

  

  

  Palautteen mukaan Löytöretki lähiluontoon oli varsin onnistunut tapahtuma. Erityistä ihastusta herättivät ruokatarjoilut ja järjestelyjen sujuvuus. Osallistujia olisi mahtunut enemmänkin, ja osa työpajoista päätettiin säästää ensi vuoden ympäristökasvatuspäiville. Paluumatkalla osallistujat saivatkin pientä esimakua tulevasta aiheesta – kestävästä kehityksestä.

  Suuret kiitokset kaikille Löytöretken järjestäjille ja osallistujille!

• Retki: Tiilikan syksy 31 lokakuun, 2018

  Tiilikkajärven kansallispuisto Rautavaaralla on yksi vakioretkikohteistani. Järvien, soiden ja harjumaisemien kirjoma maisema kiehtoo niin lämpöisenä kesäpäivänä kuin hiljaisena loppusyksyn viikonloppuna. Kuopiosta kertyy matkaa Tiilikan Sammakkotammen parkkipaikalle noin 120 km, joten päiväretket onnistuvat helposti. Merkittyjä reittejä puistossa on parikymmentä kilometriä, joten leppoisasti askeltaen yöpymisreissukin on mahdollinen.

  Tällä kertaa kävelimme 7 km:n mittaisen Uiton kierron, tapamme mukaan vastapäivään. Sumuisesta säästä huolimatta – tai ehkä osittain sen takia – kansallispuistossa ei ollut ruuhkaa. Venäjänhiekan tulipaikalla ja Uiton kämpän tienoilla kulkijoita oli muutamia, muuten saimme nauttia syysretkestä omissa oloissamme.

  Harjumänniköt, suot ja peilityyni järvi huokuivat rauhaa ja hiljaisuutta.

        

  

  

• ”Mitä te sitten teette, kun Kuopion museo on kiinni?” 11 syyskuun, 2018

  Tämä kysymys tuntuu kiinnostavan monia, joten lienee paikallaan kirjoittaa aiheesta myös blogiin.

  Tärkeintä on se, että luonnontieteellisen museon toiminta jatkuu pääosin ennallaan Kuopion museon peruskorjauksen ajan. Perustehtävämme on edistää itäisen Suomen luonnon monimuotoisuuden tuntemusta, tutkimusta ja säilymistä. Dokumentoimme tietoa luonnon tilasta ja sen muutoksista ja edistämme ympäristökasvatusta sekä luontoharrastusta.

  

  Näyttelyt

  Tärkein tehtävämme on suunnitella ja toteuttaa uusi näyttely- ja palvelukokonaisuus Kuopion museoon, yleisön ja sidosryhmien toiveet huomioiden, yhteistyössä Kuopion kulttuurihistoriallisen museon ja yleisötyöntekijöiden kanssa.

  Ylläpidämme myös pientä Puijon luonto –näyttelyä Puijolla, Konttilan aitassa, jonne on vapaa pääsy.

  Päivitämme liito-oravasta kertovan Papanamaan kartta –näyttelyn vuokrattavaksi ja kiertoon.

  Ympäristökasvatus

  Järjestämme runsaasti ympäristökasvatustapahtumia, luentoja ja retkiä Kuopiossa ja lähiseuduilla. Koordinoimme alueellista ympäristökasvatustoiminnan kehittämistä. Kuopion luonnontieteellinen museo toimii MUIKKU-verkon eli Pohjois-Savon ympäristökasvatusverkoston puheenjohtajana vuosina 2018–2019.

  Hanke: LIFE Liito-orava 2018–2021

  Osallistumme Euroopan Unionin rahoittamaan kansainväliseen Liito-orava LIFE –hankkeeseen, jonka tavoitteena on parantaa liito-oravan selviytymismahdollisuuksia ja etsiä keinoja sopuisaan yhteiseloon ihmisen muokkaamassa ympäristössä. Koordinoimme hankkeeseen liittyvää ympäristökasvatustoimintaa ja kouluyhteistyötä Kuopiossa.

  Kokoelmat, tutkimukset ja seurannat

  Kehitämme ja ylläpidämme kokoelmapalveluitamme sekä jatkamme monia tutkimus-, kartoitus- ja seurantahankkeitamme. Tutkimustyössä painopisteinä ovat uhanalaiset lajit ja itäisen Suomen alkuperäinen luonto.

  Asiantuntijapalvelut

  Tarjoamme apua vaikkapa lajintunnistuspulmiin ja opastamme muissakin luonnonvaraisia eläimiä, kasveja ja sieniä koskevissa asioissa.

  Viestintä

  Panostamme aktiiviseen viestintään niin tiedotusvälineille kuin yleisöllekin. Tietoa museon toiminnasta ja Pohjois-Savon luonnosta löytyy kotisivuiltamme. Välitämme ajankohtaista tietoa luonnonilmiöistä Facebook-sivuillamme ja Twitterissä.

• Kummalliset keltaiset toukat 13 elokuun, 2018

  Tässä loppukesällä minulle on useammankin kerran näytetty kuvia tai videoita pienistä keltaisista toukista ja kysytty, mitähän ne mahtavat olla. Kysymyksiä on tullut niin Kuopiosta, pääkaupunkiseudulta kuin Kotkastakin. Oma asiantuntemukseni ei toukkien määrittämiseen riitä, mutta amanuenssimme Marko Kelo ratkaisi määrityspähkinän hetkessä. Kyseessä on pesäkoisa (Aphomia sociella).

  video: Tiina Hannunen

  Kotkassa kuvatulla videolla ryömii siis pesäkoisan toukkia. Pesäkoisa on pieni yöperhonen, joka munii ampiaisten, mehiläisten ja kimalaisten pesiin. Kuoriuduttuaan toukat loisivat kennostossa mussuttaen isäntähyönteisen pesään tuomaa ruokaa. Jonkin verran koisantoukat popsivat pistiäisten toukkia ja mehiläispesissä asuessaan myös kennoston vahaa. Loppukesällä toukat ryömivät porukalla ulos pistiäisten pesästä ja kutovat itselleen silkkiset koteloitumiskopat mielellään jonkin puurakenteen pintaan. Videolla näkyvät ontot putkilot ovat juuri näitä koteloitumiskoppia. Kopat ovat tiukasti kiinni sekä alustassa että toisissaan, joten niitä voi olla hankala irrottaa.

  Pesäkoisantoukkien yleisyys tänä vuonna liittyy ampiaisten suureen määrään. Ampiaisten runsaus vaihtelee luontaisesti: joka toinen vuosi niitä on niukalti, joka toinen vuosi enemmän. Viime kesä oli kylmä ja sateinen, mikä vähensi surisijoiden määrää reilusti, ja tänä vuonna lämmin kevät voimisti ampiaisten määrän luontaista kasvua. Ampiaisia on tutkija Jouni Sorvarin mukaan jopa 20-kertainen määrä viimevuotiseen nähden. Kun isäntäeläimiä on paljon, on loisilla kissanpäivät – ja siksi yleisöä kiinnostavia keltaisia pesäkoisantoukkiakin on tänä kesänä havaittu runsaasti.

• Kuinka käy sienisadon? 25 heinäkuun, 2018

  Varma syksyn merkki on tutkija Kauko Salon sieniennuste. Viimeistään elokuun puolessavälissä ilmestyvät ensimmäiset sieniuutiset. Miten käy tänä vuonna? Jääkö sato kuivuuden vuoksi niin heikoksi, että pääuutiseksi nousee otsikko HUONOIN SIENISYKSY MIESMUISTIIN?

  

  Sienisadon ennustaminen on hankalaa, sillä sienet ovat oikukkaita otuksia. Rihmasto elää maaperässä vuosikausia ja tuottaa suotuisissa oloissa itiöemiä, joista osa päätyy sienestäjän koppaan ja loput muiden eläinten ravinnoksi. Itiöemien kasvattamiseen sieni tarvitsee vettä, ravinteita ja hiiliyhdisteitä eli sokeria. Lähes kaikki ruokasienet elävät yhdessä puiden tai muiden metsäkasvien kanssa, ja yhteiselo hyödyttää molempia osapuolia. Sieni imee tarvitsemansa sokerin kasvilta ja kasvi puolestaan saa sienirihmaston avulla huomattavasti enemmän vettä ja ravinteita maaperästä kuin yksinään. Tämä on niin merkittävää, että jokainen metsiemme puu kasvaa yhdessä sienen kanssa.

  Kuivana kesänä sienijuuriyhteys on sitäkin tärkeämpi puille, kun maaperästä on imettävä pienimmätkin vesipisarat. Mutta vaikeina aikoina puut käyttävät leijonanosan yhteyttämästään sokerista itse eikä sitä välttämättä riitä sienten itiöemien tuotantoon. Sieniyksilö ei siihen kuole – reilusti yli 90 % yksilöstähän elää maan alla rihmastona – mutta ilman itiöemiä suvullinen lisääntyminen jää sinä vuonna väliin. Ja sienestäjälle itiöemättömyys merkitsee tyhjää koria.

  Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Kahden edellisen kesän jatkuvat sateet saivat sienestäjät toiveikkaiksi. Koleus harvoin haittaa pohjoisiin oloihin sopeutuneita sienilajeja, vaikka lämpöiset kelit usein itiöemätuotantoa vauhdittavatkin. Mutta sato jäikin keskimääräistä pienemmäksi ja lajistoltaan köyhemmäksi.

  Monet sienilajit eivät panosta joka vuosi yhtä paljon itiöemien tuottamiseen, vaikka olot olisivatkin jatkuvasti ihanteelliset. Herkkutatti on yksi näistä oikuttelijoista. Tattien huippuvuosi 2003 ei suinkaan ollut sienisadolle ihanteellinen. Alkukesä oli viileä mutta heinäkuu tukalan helteinen lähes koko Suomessa, ja sienisadosta ennustettiin surkeaa. Mutta toisin kävi. Elokuun puolessavälissä herkkutatit rynnistivät valtavin määrin maan pinnalle. Muistan itsekin ne viikot. Asuin silloin Itä-Vantaalla enkä päässyt lähimetsään edes kymmenen minuutin koiranpissatuslenkille kompastelematta valtaviin, toukattomiin (!!!!) herkkutatteihin. Koppaa ei aina tullut otettua mukaan, joten sienet oli kerättävä paidanhelmaan, taskusta kaivettuun muovipussiin tai lippalakkiin.

  Tänä kesänä sienisato on ilman muuta myöhässä. Tähän mennessä olen löytänyt lähimetsistäni muutamia urheita punikki- ja lehmäntatteja, koivu- ja keltahaperoita sekä nuppineulanpään kokoisia kantarelleja. Mutta viimeistä sanaa tuskin on tänäkään vuonna vielä sanottu!

Vanha blogi (22.4.2016 saakka) on luettavissa osoitteessa http://kulumus.blogspot.com/.